Tänäänkin vähemmän paskoja juttuja
Tarinani
-uusia alkuja
Synnyin toukokuun viides päivä vuonna 1981 Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Synnytyksessäni oli komplikaatioita, joten tulimme äitini kanssa vauhdilla Varkaudesta Kuopioon.
Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, vaikka äitini menettikin synnytyksessä paljon hänelle arvokasta verta. Tulin tähän maailmaan toivottuna, mutten kai kovin suunniteltuna.
Elin lapsuuteni Varkaudessa. Jo vajaan kahden vuoden ikäisenä totuin omaan todellisuuteeni. Minulla on ollut siitä lähtien kaksi perhettä, äitini ja isäni perhe.
Asuin lapsuuteni ja nuoruureni äitini kanssa. Isäni luona kävin säännöllisesti, joten side ei katkennut.
Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minulla on kaksi perhettä ja neljä ihanaa sisarusta.
Se antaa voimaa vaikeina aikoina.
Kun oli seitsemän, muutimme Kuopioon. Se onkin koulukaupunkini, peruskoulu ja lukio on käyty siellä, mualiman navassa. Muutimme joitakin kertoja ennen kuin asetuimme Riistavedelle, Kuopiosta 40 kilometriä Joensuuhuun päin. Siellä äitini asuu edelleen.
Elämä uusiksi osa herääminen.
"Se on syöpä." Äitini kertoi minulle tämän syksyllä 1995. Istuin isäni sohvalla puku päällä. Olimme haudanneet ukkimme, isäni isän, samana päivänä. Minulle rakas koirani hävisi samoihin aikoihin. Aika kova paukku murrosiän kynnyksellä olevalle.
Hodgkinin tauti todettiin hyvässä vaiheessa, toisin sanoen se oli nopeasti kasvava ja leviävä. Kaulassa ollut patti leikattiin ja puoli vuotta vedettiin sytostaatteja. Ennuste oli koko ajan hyvä: 95-prosenttisesti talttuu eikä uusiudu. Eikä ole uusiutunut. Siitä on nyt 24 vuotta.
Mitä miehelle tapahtui silloin?
Näin jälkikäteen ajateltuna: heräsin ymmärtämään, että elän, ja tämä elämä on ainutkertainen. Se on näkynyt omassa toiminnassani monella tapaa, sekä hyvässä että pahassa. Mutta elämän rajallisuus tuli kerralla selväksi.
Löysin tuolloin ikuisen intohimoni, musiikin. Ostimme pienellä perinnölläni ensimmäisen kitarani, jota aloin soittaa. Rakastuin myös pyhän kolminaisuuden yhteen palaseen, The Rolling Stonesiin vuoden 1995 keikalla. Ei mennyt kauaa, kun kaksi muuta, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix, tulivat mukaan.
Jokainen saa päättää, kuka näistä on isä, kuka poika, kuka pyhä henki. Mutta he ovat olleet minulle aina elämänpelastajia. "It´s good to be here, it´s good to be anywhere", niin kuin Keith Richards jokaisella keikalla sanoo!
Musiikki vei minut myös hienolle polulle: Kuopion Yhteiskoulun musiikkilukioon. Kolme vuotta siellä oli itselleni iso game changer: tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani omieni joukossa. Ikuisia ystäviä, tiukkaa yhteiskunnallista keskustelua, hippirokkia ja kunnon bileitä.
Oo my boy!
Yläasteella perustettu bändimme Paranormaali on ollut myös hengenpelastajani monen monituista kertaa.
Nämä ihmissuhteet kestävät ikuisesti.
Elämä uusiksi osa Tampere.
Päätin lähteä Tampereelle. Olin kuullut, että se on kiva paikka ja siellä oli hyvä yliopisto. Olen aina tykännyt historiasta. Sinne siis.
En päässyt heti sisään, mutta lähdin töihin Postikeskukselle lajitteluun. Samaa hommaa olin tehnyt jo abikeväänä Kuopiossa. Kysyin pomolta, että saisko mua suositeltua Tampereelle. Sai sen verran, et luvattiin osa-aikainen pesti. Joten lähdin.
Riistaveen kaverini Tuomas tuli asemalle vastaan. Nukuimme ensimmäisen kuukauden hänen pienessä yksiössään ja "tutustuimme kaupunkiin", ts. teimme töitä ja riekuimme. Sitten sain oman ensimmäisen kämppäni Tampereelta.
Sitten pitikin lähteä armeijaan Pohjois-Karjalaan. Siellä meni vuosi. Tärkeä juttu miehelle, joka olisi saanut vapautuspaperit. Mutta en halunnut olla vapaa-matkustaja.
Pääsin lukemaan historiaa. Olin jo tutustunut sen verran Tampereen rokuihin (ja Kuopion hippeihin), että yliopistoväki tuntui tylsältä. En jaksanut innostua ainejärjestöstä tai ihmisistä, jotka olivat ensimmäistä kertaa kotoa poissa. Olimme vain eri vaiheessa elämäämme. Paitsi kyllä sieltä pari haahuilijaa mukaan elämänpiiriin jäi. Hekin ovat kohta tohtoreita. Ei uskoisi.
Onneksi oli Posti. Siellä lajitteluränneillä ja terminaalissa trukkia ajaessa sain jälleen elinikäisiä ystävyyssuhteita. Siellä olen tutustunut nykyiseen armottomaan lastenlääkäriin ja lääketeollisuuden työläiseen, hillittömään rokkirumpaliin ja intohimoiseen historian opettajaan. Ja lukuisiin muihin. Onneksi opiskeluaikana pitää tehdä töitä!
No, jossain vaiheessa piti taas lähteä.
Menin vuodeksi vaihtoon Prahaan. En ala tässä kirjoittaa siitä tämän enempää, koska se olisi 800-sivuinen
Elämä uusiksi osa journalismi.
Vaihtovuoden jälkeen piti tulla takaisin Tampereelle. Elämä oli taas Postia ja opiskelua. Mutta olo oli, että jotain pitäisi keksiä.
Päätin ruveta toimittajaksi.
Sivuaineopiskelu oli kivaa. Historia tuki journalismiopintojani. Tapasin intohimoisia, yhteiskunnallisia ihmisiä. Jossain vaiheessa piti alkaa katsoa harjoittelua. Pääsin Warkauden Lehteen.
Eli takaisin sinne, missä olin elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta elänyt.
Rakastuin journalismiin hyvin nopeasti: saa selvittää asioita ja joskus jopa jutuilla on vaikutusta. Olin yhden kesän jälkeen myyty. Seuraavana vuonna jatkoin Keski-Hämeessä, sitten Savon Sanomissa. Siinä välissä olin päässyt jo toimittajaksi Uuteen Suomeen ja Iisalmen Sanomiin.
Iisalmen Sanomien keikka oli yksi game changer: olin menossa graduni aineistomatkalle, kun päätoimittaja Mai Koivula kysyi, että tulisinko toimittajaksi kevääksi. Olin kuulemma pärjännyt Warkauden Lehdessä hyvin.
No, menin. Sen jälkeen menin Savon Sanomiin. Jäin sinne kesän yli. Kunnes vuodenvaihteen jälkeen Maikki näki minut konsernijuhlissa ja ehdotti pomohommien kokeilua Iisalmessa. Mietin ja emmin hetken, kunnes tein päätöksen: lähden kokeilemaan.
Iisalmessa menikin sitten kuusi vuotta.
Elämä uusiksi osa johtajuus.
Minut valittiin Iisalmen Sanomien vastaavaksi päätoimittajaksi alkuvuonna 2013. Olin ollut päätoimittajatason tehtävissä jo vuoden syksystä 2011 lähtien.
Teimme monia hienoja juttuja ja uudistuksia. Porukkamme hitsautui vuosi vuodelta paremmin ja paremmin yhteen.
Sitten alkoi tulla levottomuus: "Olen ollut täällä viisi vuotta. Mitäs nyt?"
Päätin lähteä Satakuntaan. Savolaiselle aikamoinen paukku!
Eiku Halavatun Papat muuttokaveriksi ja menoksi. Töitä sain Alma Mediasta, Pohjois-Satakunnan paikallislehtien päätoimittajana.
Satakunnasta tiesin yhtä vähän kun aikoinaan Tampereelle tai Iisalmeen muuttaessani.
Eli en yhtään mitään.
Elämä uusiksi osa isyys.
En tiennyt Satakunnasta mitään, mutta tutustuin pian Alman menoon ja tutustuin ihmiseen, jonka kanssa toteutimme unelmamme.
Alma Media oli itselleni hyvä oppikoulu siihen, mitä moderni journalismi on. Data, analytiikka ja digitekeminen olivat huippua. I loved it.
18.10.2017 on kuitenkin se päivämäärä, kun elämäni muuttui peruuttamattomasti. Silloin poikani Lenni syntyi tähän maailmaan.
Olin ensimmäistä kertaa aidosti vastuussa myös jostain toisesta kuin itsestäni. Se sai liikkeelle monia sellaisia asioita, joita en oikein vieläkään täysin ymmärrä. Ainakin sisälläni jo hivenen hiipunut tulivuori aktivoitui. Elän, siis olen!
Tunnen suurta nöyryyttä ja vastuuta tämän ihmeen edessä. Siksi olen tässä tilanteessa, yrittäjän polulla, luomassa omaa polkuani.
Koska minun pitää olla paras versio itsestäni kaikin mahdollisin tavoin.
Sen olen velkaa pojalleni.
Elämä uusiksi osa yrittäjyys.
Viestintävahvistimen tarina sai alkunsa – niin kuin suurin osa yritystarinoista – vitutuksesta.
Olin seurannut koko journalistin urani aikana satoja ja satoja kertoja, kuinka yritykset menettivät suuria mahdollisuuksia ja pahimmillaan polkivat itsensä syvälle suohon heikolla viestinnällä.
Toki journalisteilla riitti tämän takia kerrottavaa. Mutta tiesin, että monissa yrityksissä tehtiin myös paljon hyvää.
Valitettavasti tämä ei niiden viestinnässä näkynyt. Yritysten tiedotteet, some ja verkkosivut olivat täynnä mitäänsanomatonta bisneslätinää, päälle liimattua innostuspöhinää ja teknistä munkkilatinaa.
Asioita, joilla ei ole juuri minkäänlaista arvoa yritysten asiakkaille, sidosryhmille ja suurelle yleisölle.
Mieleeni heräsi ajatus: Entäpä jos näitä hyviä, vastuullisia yrityksiä auttaisi kiteyttämään ja kertomaan maailmaa parantavista teoistaan?
Entäpä jos niiden viestiä vahvistettaisiin oikein?
”Entäs jos alettais olee yhdessä – ja lopetetaan asiakkaiden markkinointirahan tuhlaaminen?”
Toisaalla Linnea Mattila oli alkanut pohtia samoja asioita eri lähtökohdista.
Rakentaessaan yritysten ja asiantuntijaorganisaatioiden markkinointikampanjoita hän ihmetteli, miksi kampanjat tehtiin usein mallilla ”Näin on aina ennenkin tehty” ilman selkeää analyysia ja tulosten seurantaa.
Samalla myynnin ja markkinoinnin vuoropuhelu oli, noh, parhaimmillaankin välttävää.
Rahaa ja resursseja heitettiin hukkaan kampanjoilla, joiden ansiosta saatiin rasti ruutuun kohtaan ”on markkinoitu”, mutta eipä aina paljoa muuta.
Kun kohtasimme Linnean kanssa yhteisessä asiakasprojektissa ja aloimme keskustella ajatuksistamme, siemen alkoi itää: entäpä jos yhdistäisimme Jarkon sisältöjen ja kiteyttämisen taidon Linnean kokonaisuuksien ja digitaalisten markkinointityökalujen hallintaan?
Meni pari vuotta, kun ajatus kirkastui molempien päässä: meillä on työkalut, jolla voimme auttaa asiakkaitamme lopettamaan ajan ja rahan hukkaan heittämisen rakentamalla markkinointiviestinnän kivijalasta lähtien.
”Entäs jos alettais olee yhdessä?”
No niinhän siinä sitten kävi – monella eri tapaa.
Nykyisin Viestintävahvistin on laajentunut lisäksemme hakukoneoptimoinnin, vaikuttajaviestinnän ja visuaalisen viestinnän huippuosaajilla.
Maailma ilman paskoja juttuja tarkoittaa meille sitä, että yritys löytää oman tarkoituksensa ja kertoo siitä vaikuttavasti.
Se tarkoittaa sitä, että haastajilla on mahdollisuus ravistella alan pöhöttyneitä toimintatapoja.
Sitä, että hyvä asiat pääsevät julkisuuteen ja ansaitsevat mediatilansa.
Tämä kaikki on mahdollista viestinnällä, jossa kerrotaan niistä teemoista, joista asiakkaanne haluavat kuulla – ilman turhaa höttöä.
